Maaperänäyte kannattaa ottaa säännöllisesti – ja tutkia muutakin kuin perustiedot

Pellon terveystarkastus

Maaperänäyte on yksi tärkeimmistä työkaluista pellon kasvukunnon ja ravinnetalouden seurannassa. Ilman sitä kalkitus- ja lannoituspäätökset perustuvat helposti tottumuksiin tai yleisiin suosituksiin, jotka eivät välttämättä vastaa juuri oman lohkon tarpeita.

Hyväkään analyysi ei kuitenkaan kerro kaikkea. Se näyttää vain ne ominaisuudet ja ravinteet, joita siitä on tutkittu. Siksi kannattaa kiinnittää huomiota kahteen asiaan: kuinka usein näyte otetaan ja kuinka laajasti se analysoidaan.

Miksi säännöllisesti?

Suomessa ympäristökorvaus edellyttää viljavuustutkimuksen uusimista viiden vuoden välein. Näytteitä otetaan vähintään yksi peruslohkoa kohti ja yli viiden hehtaarin lohkoilla yksi jokaista alkavaa viittä hehtaaria kohti. Yhden näytteen tulee koostua vähintään seitsemästä osanäytteestä. Linjanäytteenotossa näyte otetaan jokaista alkavaa kymmentä hehtaaria kohti ja tutkimus uusitaan kolmen vuoden välein.

Ehdollisuuden lannoitusvalvonnassa voidaan hyväksyä enintään kymmenen vuotta vanha viljavuustutkimus. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kymmenen vuoden näytteenottoväli olisi hyvä viljelysuositus. Tukiehdot määrittävät vähimmäistason, eivät optimaalista seurantatiheyttä.

Viidessä vuodessa sato poistaa ravinteita, kalkitus vaikuttaa maan happamuuteen ja muutokset viljelykierrossa, lannoituksessa tai muokkauksessa voivat muuttaa maan ominaisuuksia. Tiheämpi seuranta voi olla perusteltua esimerkiksi erikoiskasveilla tai silloin, kun lohkon viljelyä muutetaan merkittävästi.

Säännöllisyys mahdollistaa myös kehityksen seuraamisen. Yksittäinen analyysi kertoo tilanteen näytteenottohetkellä, mutta samoista paikoista ja samoilla menetelmillä otetut peräkkäiset näytteet paljastavat, mihin suuntaan maa on kehittymässä.

Näytteenottotiheys kannattaa suhteuttaa myös lohkon sisäiseen vaihteluun. Jos maalaji, multavuus tai vesitalous vaihtelee, yksi näyte voi antaa liian yleisen kuvan koko lohkosta. Tällöin lohko kannattaa jakaa useampaan näytteenottoalueeseen.

Perustutkimus ei kerro kaikkea

Tavallinen viljavuustutkimus määrittää maalajin, multavuuden, happamuuden, johtokyvyn sekä esimerkiksi vaihtuvan kalsiumin, kaliumin ja magnesiumin ja helppoliukoisen fosforin. Rikkiä voidaan tutkia myös tavallisen analyysipaketin yhteydessä, mutta tutkimuksen sisältö riippuu laboratoriosta. Rikki ei myöskään kuulu hivenravinteisiin, vaan on kasveille välttämätön sekundaarinen makroravinne.Typpi sen sijaan ei kuulu tavanomaisen perustutkimuksen määrityksiin. Esimerkiksi nitraatti- ja ammoniumtypen tutkimukset tilataan erikseen. Myöskään varsinaiset hivenravinteet eivät yleensä kuulu suppeaan perustutkimukseen.

Kasvit tarvitsevat useita kivennäisravinteita. Jos jokin välttämätön ravinne on riittämätön, se voi rajoittaa kasvua ja sadonmuodostusta, vaikka muita ravinteita olisi riittävästi. Puutos ei välttämättä näy selvinä kasvuston oireina, vaan voi ilmetä esimerkiksi heikompana satona tai laatuna.

On kuitenkin hyvä muistaa, että maan ravinnepitoisuus ei ole sama asia kuin kasvin käytettävissä oleva ravinne. Ravinteiden saatavuuteen vaikuttavat esimerkiksi maan pH, kosteus, rakenne, juuriston kunto ja muiden ravinteiden tasapaino. Siksi maanäytettä kannattaa täydentää tarvittaessa kasvi- tai lehtianalyyseillä.

Mitä laajempi ravinneanalyysi voi paljastaa?

Hivenravinteilla on tärkeä tehtävä kasvien aineenvaihdunnassa. Ne osallistuvat muun muassa entsyymien toimintaan, yhteyttämiseen, solujen kasvuun ja lisääntymiseen. Puutos voi jäädä huomaamatta, jos analyysi keskittyy vain pää- ja sivuravinteisiin.

Esimerkiksi seuraavat ravinteet kannattaa huomioida:

• Rikki (S) osallistuu aminohappojen ja valkuaisaineiden muodostukseen. Ilmakehän rikkilaskeuman vähentyminen on lisännyt rikkilannoituksen merkitystä. Erityisesti rypsi, rapsi ja nurmikasvit tarvitsevat riittävästi rikkiä.

• Boori (B) on tärkeä soluseinämien muodostumiselle, kasvupisteiden toiminnalle, kukinnalle ja siementen muodostumiselle. Puutosriski korostuu esimerkiksi karkeilla kivennäismailla ja eloperäisillä mailla. Rypsi, sokerijuurikas ja palkokasvit ovat boorin suhteen vaativia.

• Kupari (Cu) osallistuu useiden entsyymien toimintaan, yhteyttämiseen ja kasvin aineenvaihduntaan. Puutosriski on erityisen suuri eloperäisillä mailla, joissa orgaaninen aines voi sitoa kuparia.

• Mangaani (Mn) on tärkeä yhteyttämiselle ja entsyymitoiminnalle. Puutosriski kasvaa usein korkeassa pH ja runsaasti kalkituilla mailla. Myös maan kosteus ja hapetus-pelkistysolot vaikuttavat mangaanin saatavuuteen.

• Sinkki (Zn) osallistuu entsyymitoimintaan, kasvunsäätelyyn ja kasvin kehitykseen. Sen saatavuus voi heikentyä esimerkiksi korkeassa pH.

• Molybdeeni (Mo) tarvitaan nitraatin aineenvaihdunnassa sekä palkokasvien typensidontaan osallistuvien bakteerien nitrogenaasientsyymissä. Toisin kuin useimpien hivenravinteiden, molybdeenin saatavuus yleensä paranee pH noustessa.

• Koboltti (Co) ei ole useimmille kasveille välttämätön ravinne, mutta se on tärkeä palkokasvien juurinystyröiden typensidontaa harjoittaville bakteereille. Myös märehtijät tarvitsevat kobolttia pötsimikrobien B12-vitamiinin muodostukseen. Nurmitiloilla koboltin riittävyys voi siis olla tärkeä myös eläinten ravitsemuksen kannalta. Rehun kobolttipitoisuus kertoo eläinten saamasta koboltista kuitenkin maanäytettä suoremmin.

Kaikkia näitä ravinteita ei välttämättä ole saatavilla samassa analyysipaketissa. Esimerkiksi molybdeeni ja koboltti saattavat vaatia erillisen määrityksen. Sopiva tutkimus kannattaa valita viljelykasvien, maalajin ja aiempien analyysitulosten perusteella.

pH kannattaa ymmärtää myös mittausmenetelmän kautta

Suomalaisessa perinteisessä viljavuustutkimuksessa maan happamuus (pH) määritetään tavallisesti vesiuutosta. Tulos kuvaa maan happamuutta standardoidussa vesiuutteessa. Se ei ole aivan sama asia kuin suoraan pellossa juurten kohtaaman maanesteen pH, sillä näytteen käsittely ja uutossa käytetty maan ja veden suhde vaikuttavat tulokseen.

Toinen mahdollinen menetelmä on suolauutto, esimerkiksi kaliumkloridiliuoksella (KCl). Liuoksen kaliumionit vaihtavat osan maahiukkasten pinnoille sitoutuneista vety- ja alumiini-ioneista liuokseen, mikä vaikuttaa mitattuun pH-arvoon. pH(KCl) on yleensä vesipH:ta matalampi, mutta lukujen välinen ero riippuu muun muassa maan ominaisuuksista ja käytetystä mittausmenetelmästä.

Suolauutolla on omat etunsa. Vakioitu suolaliuos vähentää liukoisten suolojen pitoisuuden vaihtelusta aiheutuvaa vaikutusta tulokseen. KCl-mittaus voi antaa täydentävää tietoa maan vaihtuvasta happamuudesta. On kuitenkin tärkeää huomata, ettei pH(KCl) ja vesipH erotus yksin kerro maan varastohappamuutta tai tarvittavaa kalkkimäärää. Kalkitustarpeeseen vaikuttavat myös esimerkiksi maan savespitoisuus, orgaaninen aines ja puskurikyky. Lisäksi kansainvälisissä tutkimuksissa käytetään useita menetelmiä, kuten vesi-, KCl- ja CaCl₂-uuttoja. Niiden tuloksia ei voi verrata suoraan keskenään.

Suomalaisten kalkitussuositusten perustana on vesipH, joten tämä tulee huomioida kalkituksessa. Kun halutaan seurata myös suolauutolla mitattua pH, tärkeintä on käyttää samaa menetelmää johdonmukaisesti kaikissa näytteenottokerroissa.

Maaperänäyte on investointi pellon tulevaisuuteen

Laajempi analyysi maksaa perustutkimusta enemmän, mutta kustannusta kannattaa suhteuttaa näytteenottoväliin ja lohkon pinta-alaan. Olennaisempaa kuin analyysin hinta on se, mitä tiedolla voidaan tehdä.

Kun ravinnepuutteet tunnistetaan ajoissa, niitä voidaan korjata kohdennetusti. Samalla voidaan välttää turhaa lannoitusta ja käyttää paremmin hyväksi maassa jo olevia ravinnevaroja. Tämä on sekä taloudellisesti että ympäristön kannalta järkevää.

Viljavuustutkimus on kuitenkin vain yksi osa pellon terveydentilan arviointia. Sen rinnalle tarvitaan kasvuston havainnointia, maan rakenteen ja vesitalouden arviointia sekä tarvittaessa kasvianalyysejä. Näin saadaan parempi käsitys siitä, mitä maassa on, mitä kasvi pystyy hyödyntämään ja mikä mahdollisesti rajoittaa kasvua.

Kun näytteet otetaan säännöllisesti, edustavista paikoista ja samoilla menetelmillä, syntyy arvokas aikasarja. Sen avulla voidaan seurata, miten viljelytoimet vaikuttavat maahan ja rakentaa päätöksiä, jotka parantavat pellon kasvukuntoa myös pitkällä aikavälillä.