Miksi ravinteita karkaa pellolta, vaikka lannoitus olisi ”oikein”?

Viljelijä voi tehdä lannoitussuunnitelman huolellisesti, käyttää suositeltuja määriä ja levittää ravinteet oikeaan aikaan – ja silti osa ravinteista voi päätyä pellon sijasta vesistöihin tai ilmakehään.

Miksi näin tapahtuu?

Syy on yksinkertainen: lannoitus ei tapahdu tyhjiössä. Kun ravinne päätyy pellolle, se joutuu osaksi monimutkaista biologista, kemiallista ja fysikaalista järjestelmää. Kasvi ottaa osan ravinteista käyttöönsä, mutta osa voi sitoutua maahan, muuttua toiseen muotoon, huuhtoutua, haihtua tai kulkeutua eroosion mukana.

Siksi ravinteiden käytön tehokkuutta kannattaa tarkastella laajemmin kuin pelkän lannoitusmäärän kautta.

1. Ravinne voi olla pellossa, mutta ei kasvin käytettävissä

Lannoitesäkissä ravinne on tietyssä muodossa. Maassa sen kohtalo riippuu kuitenkin esimerkiksi kosteudesta, lämpötilasta, pH:sta, maan rakenteesta ja mikrobien aktiivisuudesta.

Typpi on tästä hyvä esimerkki. Osa typestä voi sitoutua mikrobien biomassaan eli olla väliaikaisesti kasvin ulottumattomissa. Toisaalta ammoniumtyppeä voi muuttua nitraatiksi, joka liikkuu helposti veden mukana.

Fosfori puolestaan voi sitoutua maahiukkasiin ja erilaisiin mineraaleihin. Se ei välttämättä ole silloin nopeasti kasvin käytettävissä, vaikka fosforia olisi maassa runsaasti.

Kokonaismäärä ei siis ole sama asia kuin kasville käyttökelpoinen määrä.

2. Vettä on liikaa – tai liian vähän

Ravinteiden liikkuminen on vahvasti sidoksissa veteen.

Runsaat sateet voivat kuljettaa erityisesti nitraattityppeä salaojien ja pintavalunnan mukana. Fosforia voi puolestaan kulkeutua eroosion mukana maa-ainekseen sitoutuneena tai liuenneena.

Myös kuivuus voi vaikuttaa ravinteiden saatavuuteen. Vaikka maassa olisi riittävästi ravinteita, kasvi tarvitsee vettä niiden ottamiseen ja kuljettamiseen juuristossa.

Sama lannoitusmäärä voi siis toimia hyvin erilaisissa sääolosuhteissa hyvin eri tavalla.

3. Kasvi ei aina ehdi käyttää ravinteita

Lannoituksen ja kasvin ravinnetarpeen välinen ajoitus on ratkaiseva.

Jos ravinnetta vapautuu runsaasti ennen kuin kasvi tarvitsee sitä, riski hävikille kasvaa. Tämä korostuu erityisesti typen kohdalla.

Toisaalta liian myöhään annettu ravinne ei välttämättä ehdi hyödyttää satoa.

Tästä syystä kysymys ei ole vain siitä, kuinka paljon ravinnetta levitetään, vaan myös siitä, milloin se vapautuu ja milloin kasvi pystyy ottamaan sen vastaan.

4. Maan rakenne vaikuttaa ravinteiden hävikkiin

Hyvä maan rakenne auttaa vettä imeytymään maahan ja juuria kasvamaan syvemmälle. Tiivistyneessä maassa veden liikkuminen voi häiriintyä, mikä lisää pintavalunnan ja eroosion riskiä.

Toisaalta veden kyllästämässä maassa hapettomat olosuhteet voivat lisätä denitrifikaatiota, jossa nitraattityppeä muuttuu kaasumaisiksi typen yhdisteiksi ja typpeä poistuu ilmakehään.

Maan rakenteessa ei siis ole vain kyse muokkausjäljestä tai juurten kasvusta. Se vaikuttaa myös suoraan siihen, mitä ravinteille tapahtuu sateen jälkeen.

5. Myös ilmakehään voi kadota ravinteita

Ravinteiden hävikki ei aina näy pellon ulkopuolella veden mukana.

Erityisesti ammoniumtypestä voi haihtua ammoniakkia. Riskiin vaikuttavat muun muassa lannoitteen muoto, sääolosuhteet, maan ja lannan ominaisuudet sekä levitystapa.

Typpeä voi myös poistua denitrifikaation kautta erilaisina kaasumaisina typen yhdisteinä.

Kun puhutaan ravinteiden käytön tehokkuudesta, katse kannattaakin suunnata sekä vesiin että ilmaan.

6. Kasvipeitteisyys auttaa pitämään ravinteet kierrossa

Yksi tehokkaimmista tavoista vähentää ravinteiden hävikkiä on pitää pelto mahdollisimman hyvin kasvien peitossa.

Kasvava kasvi sitoo ravinteita biomassaansa. Juuret puolestaan lisäävät biologista aktiivisuutta ja auttavat pitämään maan rakennetta yllä. Myös kerääjäkasvit voivat ottaa talteen sadonkorjuun jälkeen maahan jääviä ravinteita. Näin osa ravinteista säilyy biologisessa kierrossa sen sijaan, että ne olisivat alttiina huuhtoutumiselle.

Kasvipeitteisyys ei siis ole pelkästään eroosion torjuntaa – se on myös hyvin vahvasti ravinteiden hallintaa.

Ravinteiden hävikki on järjestelmäkysymys

Jos ravinteita karkaa pellolta, ratkaisu ei välttämättä ole yksinkertaisesti lannoituksen vähentäminen. Ensin kannattaa selvittää, missä kohdassa ravinnekierto pettää.

Onko ongelmana ajoitus? Maan tiivistyminen? Liiallinen veden määrä? Paljas maa? Lannan käsittely? Liian nopeasti vapautuva ravinnemuoto? Kasvin heikko juuristo?

Regeneratiivisessa ravinteiden hallinnassa tavoitteena ei ole vain lisätä tai vähentää lannoitusta. Tavoitteena on rakentaa järjestelmä, jossa ravinteet pysyvät mahdollisimman pitkään pellon ja kasvin käytössä. Silloin hyvä lannoitus ei ole vain kysymys siitä, mitä pellolle levitetään, vaan myös siitä, mitä ravinteille tapahtuu levityksen jälkeen.