Pellossa oleva ravinne ei automaattisesti ole kasvin käytettävissä

Kun puhutaan pellon ravinteista, on helppo ajatella, että maaperässä oleva ravinnemäärä kertoo suoraan, kuinka paljon kasvi pystyy hyödyntämään. Todellisuudessa asia on huomattavasti monimutkaisempi.

Maassa voi olla runsaasti typpeä, fosforia tai kaliumia, mutta kasvi voi silti kärsiä kyseisen ravinteen puutteesta. Miksi?

Koska maaperässä olevan ravinteen kokonaismäärä ja kasvin käytettävissä olevan ravinteen määrä eivät ole sama asia.

Kaikki maassa oleva ravinne ei ole kasvin saatavilla

Ravinteita esiintyy maaperässä monissa eri muodoissa. Osa on liuenneena maanesteeseen, osa sitoutuneena orgaaniseen ainekseen tai mineraaleihin ja osa erilaisissa kemiallisissa yhdisteissä.

Kasvi pystyy ottamaan ravinteita vain tietyissä muodoissa. Lisäksi ravinteen täytyy olla juuriston ulottuvilla ja saatavilla juuri silloin, kun kasvi sitä tarvitsee.

Esimerkiksi fosforia voi olla maaperässä paljon, mutta suuri osa siitä voi olla sitoutuneena niin, ettei se ole nopeasti kasvin käytettävissä. Toisaalta maassa voi olla paljon orgaanista typpeä, joka toimii tärkeänä ravinnevarastona, mutta jota kasvi ei pysty suoraan hyödyntämään.

Jos ensimmäinen kysymys on ”Kuinka paljon ravinnetta maassa on?”, heti seuraavan tulee olla ”Kuinka paljon siitä on kasvin käytettävissä?”

Mikä vaikuttaa ravinteiden saatavuuteen?

Ravinteiden saatavuuteen vaikuttavat lukuisat maaperän ominaisuudet ja ympäristötekijät, esimerkiksi seuraavat.

pH

Maan pH vaikuttaa voimakkaasti useiden ravinteiden liukoisuuteen ja siten niiden saatavuuteen kasveille. Esimerkiksi fosforin saatavuus voi heikentyä sekä hyvin happamissa että hyvin emäksisissä olosuhteissa. Myös useiden hivenravinteiden saatavuus riippuu pH:sta.

Maan kosteus

Kasvi tarvitsee vettä ravinteiden ottamiseen ja kuljettamiseen. Kuivassa maassa ravinteet voivat olla kemiallisesti saatavilla, mutta niiden liikkuminen kohti juuria hidastuu.

Toisaalta jatkuvasti märässä maassa juuriston toiminta ja hapensaanti voivat kärsiä.

Maan rakenne ja juuristo

Ravinne voi olla maassa, mutta jos juuret eivät pääse siihen käsiksi, se ei auta kasvia.

Tiivistynyt maakerros voi rajoittaa juurten kasvua ja samalla pienentää sitä maa-alaa, josta kasvi pystyy ottamaan vettä ja ravinteita. Hyvin kehittynyt juuristo toimii puolestaan ikään kuin kasvin omana tutkimusverkostona, joka ulottuu laajemmalle maaperään.

Mikrobit ja orgaaninen aines

Maaperän mikrobit ovat tärkeä osa ravinteiden kiertoa. Ne hajottavat orgaanista ainesta ja osallistuvat ravinteiden vapautumiseen ja sitoutumiseen. Esimerkiksi orgaanisen typen muuttuminen kasville käyttökelpoiseen muotoon on biologinen prosessi, jonka nopeuteen vaikuttavat muun muassa lämpötila, kosteus ja mikrobien aktiivisuus. Myös kasvien ja mikrobien väliset vuorovaikutukset voivat vaikuttaa ravinteiden saatavuuteen.

Ravinne voi olla saatavilla – mutta väärään aikaan

Kasvin ravinnetarve muuttuu kasvukauden aikana.

Ravinne voi esimerkiksi olla kasvin käytettävissä aikaisin keväällä, mutta jos kasvi ei vielä pysty ottamaan sitä tehokkaasti, tilanne voi muuttua nopeasti. Erityisesti typpi on tästä hyvä esimerkki. Jos typpeä vapautuu maahan runsaasti ennen kasvin aktiivista kasvua, osa siitä voi myöhemmin huuhtoutua tai muuttua muotoon, jota kasvi ei pysty hyödyntämään.

Toisaalta jos ravinne vapautuu liian hitaasti, kasvi voi kärsiä puutteesta juuri silloin, kun ravinnetarve on suurimmillaan.

Siksi ravinteiden saatavuus on myös ajoituskysymys.

Mitä maanäyte oikeastaan kertoo?

Maanäyte on erittäin hyödyllinen työkalu, mutta sen tulkinnassa kannattaa muistaa, mitä se oikeastaan mittaa.

Analyysimenetelmästä riippuen tulos voi antaa tietoa esimerkiksi maan pH:sta, ravinnepitoisuuksista ja orgaanisesta aineksesta. Ravinneanalyysin tulos ei kuitenkaan ole suora mittaus siitä, kuinka paljon ravinnetta kasvi tulee seuraavien viikkojen aikana ottamaan.

Maanäyte on siis ennen kaikkea malli maaperän tilanteesta, jonka avulla voidaan arvioida ravinteiden saatavuuden potentiaalia. Tämän vuoksi maanäytteen rinnalla on ehdottomasti hyödyllistä tarkastella myös kasvia.

Kasvi kertoo, mitä se todella saa

Kasvinesteanalyysi ja kasvustonäyte täydentävät tärkeällä tavalla maanäytteestä saatavaa tietoa. Kun tiedetään sekä maaperän ravinnetilanne että kasvin ravinnepitoisuudet, voidaan saada parempi käsitys siitä, mitä pellossa tapahtuu.

Myös kasvuston havainnointi on tärkeää. Kasvunopeus, kasvuston tasaisuus, juuriston kehitys ja stressioireet voivat antaa vihjeitä ravinteiden saatavuudesta.

Yksittäisestä oireesta ei kuitenkaan kannata tehdä liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Esimerkiksi kuivuus, juuristovauriot ja ravinnepuutteet voivat kaikki näkyä kasvissa samantyyppisenä kasvun hidastumisena.

Voiko ravinteiden saatavuutta parantaa?

Jos maassa on ravinnetta, jota kasvi ei pysty hyödyntämään, ensimmäinen ratkaisu ei välttämättä ole laittaa peltoon lisää samaa ravinnetta.

Sen sijaan voidaan tarkastella esimerkiksi maan pH:ta, rakennetta, vesitaloutta, juuriston kehitystä, orgaanisen aineksen määrää ja biologista aktiivisuutta. Myös viljelykierto, kasvipeitteisyys ja aktiivinen juuristo voivat vaikuttaa siihen, miten ravinteet kiertävät ja ovat kasvien käytettävissä.

Joissakin tilanteissa myös esimerkiksi biostimulanttien tai muiden ravinteiden saatavuuteen vaikuttavien ratkaisujen käyttöä voidaan tutkia. Niiden vaikutusta kannattaa kuitenkin arvioida pellon todellisen rajoitteen perusteella eikä olettaa, että ravinteiden saatavuutta voidaan aina parantaa lisäämällä jokin tietty tuote.

Ravinteiden hallinta alkaa oikeasta kysymyksestä

Hyvä ravinteiden hallinta ei siis ala välttämättä kysymyksestä:

”Kuinka paljon ravinnetta pellossa on?”

Parempi kysymys voisi olla:

”Kuinka paljon ravinnetta kasvi pystyy hyödyntämään – ja mikä rajoittaa sen saatavuutta?”

Tavoitteena ei ole ainoastaan lisätä ravinteita, vaan rakentaa kokonaisuus, jossa maaperän omat ravinnevarat, biologinen aktiivisuus, juuristo, vesi ja lannoitus toimivat yhdessä. Ravinteiden käytön tehokkuus ei riipu vain siitä, kuinka paljon ravinteita pellolle tuodaan, vaan myös siitä, kuinka hyvin kasvi pystyy löytämään, ottamaan ja hyödyntämään ne.