NPK:n tuolle puolen – tarvitseeko kasvi muutakin kuin typpeä, fosforia ja kaliumia?

Typpi, fosfori ja kalium – NPK – ovat kasvinravitsemuksen tunnetuin kolmikko. Niistä puhutaan paljon, niitä mitataan ja niiden ympärille rakentuu suuri osa lannoituksesta.

Mutta kasvi tarvitsee paljon muutakin.

Kasvien kasvuun tarvitaan kaikkiaan 17 välttämätöntä ravinnetta. NPK-ravinteiden lisäksi joukkoon kuuluvat esimerkiksi kalsium, magnesium ja rikki sekä useita pieninä määrinä tarvittavia hivenravinteita, kuten rauta, mangaani, sinkki, kupari, boori, molybdeeni, kloori ja nikkeli.

Tämä ei tarkoita, että jokaiselle pellolle pitäisi levittää kaikkia mahdollisia ravinteita. Päinvastoin: tärkeintä on tunnistaa, mitkä ravinteet ovat juuri kyseisellä pellolla ja kasvilla rajoittavia tekijöitä.

NPK on vasta lähtökohta

Typpi, fosfori ja kalium ovat kasveille elintärkeitä, ja niillä on kullakin oma roolinsa:

• Typpi liittyy erityisesti kasvin vegetatiiviseen kasvuun ja proteiinien muodostukseen.

• Fosforilla on keskeinen rooli esimerkiksi energian siirrossa ja juuriston kehityksessä.

• Kalium osallistuu muun muassa vesitalouden säätelyyn ja kasvin stressinsietoon.

Näiden kolmen merkitys on valtava, mutta kasvi ei pysty toimimaan ilman muita välttämättömiä ravinteita. Esimerkiksi magnesium on klorofyllin keskeinen rakenneosa. Rikkiä tarvitaan tiettyjen aminohappojen muodostamiseen. Kalsium osallistuu soluseinien rakenteeseen ja solujen toimintaan. Hivenravinteita tarvitaan pienempiä määriä, mutta niiden puute voi silti rajoittaa kasvua merkittävästi.

Tässä pätee vanha Liebigin minimilain ajatus: kasvua voi rajoittaa juuri se tekijä, jota on suhteessa tarpeeseen liian vähän. Jos esimerkiksi sinkistä on puutetta, ylimääräinen typpi ei välttämättä ratkaise ongelmaa.

Kaikki ravinteet eivät käyttäydy samalla tavalla

Ravinteiden määrän lisäksi merkitystä on niiden muodolla ja saatavuudella. Kasvi ei ota kaikkia ravinteita vastaan missä tahansa muodossa. Lisäksi esimerkiksi maan pH, kosteus, lämpötila, rakenne ja orgaaninen aines vaikuttavat siihen, kuinka helposti ravinteet ovat kasvin käytettävissä.

Myös ravinteiden välillä on vuorovaikutuksia. Yhden ravinteen runsas saatavuus voi joissakin tilanteissa vaikuttaa toisen ravinteen ottoon.

Siksi pelkkä ravinnepitoisuuksien lista ei aina kerro, miten kasvi pärjää.

Maaperä on enemmän kuin ravinnevarasto

Regeneratiivisessa viljelyssä yksi tärkeä näkökulma on se, että maaperää ei kannata nähdä pelkästään paikkana, johon ravinteita lisätään.

Maaperän biologinen aktiivisuus vaikuttaa ravinteiden kiertoon ja saatavuuteen. Mikrobit hajottavat orgaanista ainesta ja osallistuvat ravinteiden vapautumiseen ja sitoutumiseen. Kasvien juuret puolestaan vaikuttavat sekä ravinteiden ottoon että niiden kiertoon.

Myös hyvä maan rakenne on tärkeä. Laaja ja aktiivinen juuristo pystyy tutkimaan suurempaa maa-alaa ja hyödyntämään tehokkaammin siellä olevia resursseja.

Tästä näkökulmasta kasvin ravitsemuksen parantaminen ei aina tarkoita uuden ravinteen lisäämistä. Joskus ratkaisu voi olla parantaa kasvin kykyä löytää ja hyödyntää maassa jo olevia ravinteita.

Entä hivenravinteet?

Hivenravinteiden kanssa kannattaa olla tarkkana. Pienempi tarvittava määrä ei tarkoita, että niitä pitäisi automaattisesti lisätä. Sekä puute että liiallinen määrä voivat aiheuttaa ongelmia.

Siksi hivenravinteiden lisääminen ”varmuuden vuoksi” ei ole välttämättä järkevää. Parempi lähtökohta on seurata pellon ja kasvin ravinnetilaa. Maanäytteet voivat kertoa maaperän ravinnevarannoista, mutta kasvin ravinnetilan arviointi esimerkiksi kasvinesteanalyysillä antaa ajantasaista tietoa siitä, mitä kasvi todella saa käyttöönsä.

Kasvuston havainnointi on myös tärkeää. Puutosoireet voivat antaa vihjeitä, mutta oireiden perusteella ei yleensä kannata tehdä varmaa diagnoosia ilman lisätietoa, sillä erilaiset stressit voivat aiheuttaa samankaltaisia oireita.

Voiko biostimulantti auttaa?

Tässä kohtaa NPK:n ulkopuolelle ulottuva ravinteiden hallinta yhdistyy biostimulantteihin.

Esimerkiksi humus- ja fulvohapot, merilevävalmisteet ja tietyt mikrobivalmisteet eivät ole ensisijaisesti ravinteiden lähteitä, mutta niiden tarkoituksena voi olla tukea kasvin ravitsemusprosesseja tai ravinteiden hyödyntämistä.

Niiden mahdollinen hyöty ei kuitenkaan tarkoita, että ne korvaisivat kasvin tarvitsemat ravinteet.

Jos ravinne puuttuu, sitä tarvitaan. Jos ravinne on maassa mutta kasvi ei pysty hyödyntämään sitä tehokkaasti, ongelmaa voidaan joutua tarkastelemaan toisesta näkökulmasta.

NPK:n tuolle puolen ei tarkoita enemmän lannoitteita

Ehkä tärkein johtopäätös on tämä: NPK:n tuolle puolen katsominen ei tarkoita, että viljelijän pitäisi automaattisesti käyttää enemmän lannoitteita tai lisätä pellolle pitkä lista hivenravinteita.

Päinvastoin.

Tavoitteena on ymmärtää paremmin, mitä kasvi tarvitsee, mitä maassa jo on ja mikä todella rajoittaa kasvua. Hyvä ravinteiden hallinta alkaakin kysymyksestä:

Mikä on juuri tämän kasvin ja tämän pellon seuraava rajoittava tekijä?

Se voi olla typpi, fosfori tai kalium. Se voi olla jokin hivenravinne. Mutta yhtä hyvin rajoittava tekijä voi olla veden saatavuus, tiivistynyt maa, heikko juuristo tai väärä ajoitus.

Siksi kasvin ravitsemusta kannattaa ajatella kokonaisuutena.